Kolumnit

Tältä sivulta löydät seuraavat kolumnit:

Tuuliajolla arvojen merellä

Poliitikko ja ihminen

Valoa kuoleman varjon maahan

Ole hyvä!

Löytyykö lähimmäistä?

Tuuliajolla arvojen merellä

KD-lehti 15.11.2007

Suunnaton suru ja loputtomat miksi -kysymykset. Siinä kaiketi viime viikon tragedian keskeisimmät seuraukset. Jokelan koulun oppilaat, henkilökunta ja heidän läheisensä kaipaavat nyt ennen muuta tukea ja lohdutusta. Toivottavasti he kaikki myös sitä saavat!

Toisekseen kansan ja päättäjien on aiheellista käydä itsetutkistelua - sitä, joka valitettavasti monesti unohtuu kun kaikki menee hyvin. Tutkisteltavaa riittää niin kouluympäristön, mielenterveyspalveluiden kuin viihteen ja asenteiden suhteen. Jokelan tapaus oli yksittäinen, mutta jo sitä seuranneet ”pilauhkaukset” kertovat, että asenteissa on kovasti korjaamista. Oireellista sekin, että Keski-Suomessa on syksyn aikana sattunut useita nuorten tekemiä räjäytyksiä kouluissa. Vahingot ovat jääneet pieniksi, mutta miksi moista edes tulee mieleen?  

Tv-toimittaja kysyi surmapäivän iltana mediatutkijalta jotenkin tähän tapaan: ”Pitäisikö rockmusiikki, tietokonepelit, elokuvat jne. nyt kieltää, kuten moraalinvartijat esittävät? Ja ovatko he ylipäätään kovin väärässä?” 

Sananvapaus on tärkeä perusoikeus esimerkiksi yhteiskunnan epäkohtien esiinnostamiseksi. Niin uskonnon- kuin lehdistönvapaus ja yhteiskunnan kehittyminen edellyttävät sananvapautta. Perusoikeuksien lähtökohtana tulisi kuitenkin olla elämän ja ihmisten kunnioittaminen – ei vapaus itseisarvona. Nykypäivänä vaikuttaa valitettavasti välillä siltä, että sananvapautta käytetään häikäilemättä väärin muut arvot unohtaen. Ivaaminen, haukkuminen, uhkailu tai muu vastaava rehottaa milloin missäkin. Omassa työssäni olen tavan takaa saanut kuulla kunnianloukkauksesta tai laittomasta uhkauksesta syytetyn vetoavan siihen, ettei tämä voi olla rikos, koska muutkin näin toimivat. 

Entä miten suhtautua väkivaltaviihteeseen? On ilmeistä, että sen rajoittamista esittävä saa äkkiä otsaansa vanhakantaisen moralistin leiman. Vaikuttaakin siltä, että on hyväksyttävämpää päästää suustaan erilaisia herjoja kuin esittää minkäänlaisia rajoituksia viihdetarjontaan. Kuitenkin on jo sekä tutkimusten valossa että terveellä järjellä ajateltuna tullut selväksi, ettei väkivaltaviihde ole vain harmitonta ”huvia”. Ylipäätään lienee syytä kysyä, miksi väkivallalla mässäilevää elokuvaa tai peliä, jossa eläydytään tappamiseen, kutsutaan viihteeksi? Jos jotain vastaavaa tapahtuu todellisuudessa, pidetään tilanteesta nauttivaa henkisesti sairaana.

Jonkinlaisen vertauskuvan viihteen vaikutuksesta tarjonnee myös mainonta. Sehän perustuu siihen, että se mitä ihmiset näkevät, vaikuttaa heihin. Toki emme ole robotteja eivätkä kaikki asiat ole yksiselitteisen mustavalkoisia. Peltoonsa rikkaruohoja kylvävä maanviljelijä ei kuitenkaan voi odottaa sieltä nousevan viljaa. Yhtä vähän väkivaltaa, halveksuntaa ja välinpitämättömyyttä viljelemällä on syytä odottaa lähimmäisiinsä kunnioittavasti ja arvostavasti suhtautuvaa käytöstä.

Mikä siis neuvoksi? KD:n useasti esittämä K18-haittavero olisi todella kannatettava askel ihmisarvon kunnioittamisen suuntaan. Toisekseen on alettava määrätietoisesti kylvää pahan sijasta hyvää; kunnioitusta, välittämistä ja lähimmäisyyttä. Ollaan rohkeita ja luovia hyvän puolesta! 

Marika Visakorpi

Poliitikko ja ihminen 

KD -lehti 14.6.2007

Astuttuani kunnallispolitiikan ihmeelliseen maailmaan, olen tullut havaitsemaan ihmisten mielissä vallitsevan eräänlaisen "luokkajaon". Näyttää olevan niin, että monille on olemassa toisaalta kuntalaisia, toisaalta poliitikkoja. Toki on totta, että päätösvalta on vain jälkimmäisillä, mutta siitä huolimatta jaottelu tuntuu vähän turhan jyrkältä. Poliitikkojen ei nimittäin mielletä juurikaan olevan myös itse kuntalaisia, palvelujen käyttäjiä ja veronmaksajia. Voi myös aiheellisesti kysyä, milloin ihminen muuttuu kansalaisen mielessä poliitikoksi? Riittääkö lautakunnan tai kenties vain poliittisen järjestön jäsenyys vai pitääkö olla vaaleilla valittu valtuutettu? Vaiko onko mittarina kenties poliittiseen "harrastukseen" käytetty aika?

Politiikka on tunnetusti yhteisten asioiden hoitamista. Kansalaisten osallistumisinnon lisäämiseksi olisi toivottavaa, että raja-aidat pysyisivät mahdollisimman matalina. Itse asiassa jokainen tekee päivittäin poliittisia valintoja valitsemalla mitä ostaa, miten käyttää energiaa jne. Näistä valinnoista ei tulisi olla suurta kynnystä siirtyä päättämään myös kunnan yhteisistä linjauksista.

Tulevaisuuden haasteena tulee kuitenkin olemaan entistä enemmän ihmisten saaminen mukaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Individualismi ja yhden asian liikkeet voivat tuntua monesti houkuttelevammilta kuin laajemman vastuun kantaminen. Vaikeiden talouratkaisujen tekeminen ei ole kovin kutsuva syy lähteä mukaan politiikkaan. Uskon, että keskeisiä kysymyksiä tulevat tältä osin olemaan toisaalta yhteisvastuun ylläpitäminen ja toisaalta kokemus siitä, että poliittinen päätöksenteko on mielekästä, demokraattista ja rakentavaa toimintaa.

Kansalaisten mielipiteiden huomioon ottamisen ja rohkeuden tehdä vaikeitakin päätöksiä välillä on käytävä jatkuvaa tasapainoilua. Kotikaupungissani on tehty viime vuosina useita päätöksiä, joita monet kuntalaiset ovat aktiivisesti vastustaneet. Toisaalta kuntalaisten aktiivisuus on toisissa asioissa johtanut päätösten muuttumiseen. Olen iloinen siitä, että myös muutosvalmiutta on löytynyt.

Joidenkin päättäjien mielestä kaikki vastustus edustaa NIMBY -ilmiötä (not in my backyard), jossa kaikkea omaan lähiympäristöön kohdistuvaa muutosta vastustetaan. Tällainen ajattelutapa murentaa kuitankin väistämättä kansalaisten uskoa poliittisen päätöksenteon mielekkyyteen. Kuntalaisia on kuunneltava myös vaalien välillä herkällä korvalla, koska kaikki viisaus ei ole keskittynyt virkamiesten ja päättäjien päähän. Vielä suurempi taitolaji lienee se, että kuntalainen kokee tulleensa kuulluksi, vaikka päätös on toisenlainen kuin hän toivoisi. Silloin kysytään rohkeutta kohdata kuntalaisia eikä piiloutua tavoittamattomuuden taakse.

Olkaamme siis poliitikkoja, jotka kuuntelevat, uskaltavat ja tuntevat vastuunsa. Ehkäpä silloin meidät tunnistetaan myös ihmisiksi ja saamme muitakin mukaan.

Marika Visakorpi

Valoa kuoleman varjon maahan

KD-lehti 4.1.2007

Profeetta Jesaja ennusti kauan sitten, että kansa, joka pimeässä vaeltaa näkisi valkeuden ja että kuoleman varjon maassa asuville koittaisi valo. Tuo valo tulisi pienen lapsen muodossa, joka kuitenkin olisi paljon muutakin kuin vauva muiden joukossa.

Jeesuksen synnyttyä orjuuden ja miehitysvallan keskelle ei tallin edustalla ollut suurempaa tungosta. Vapahtajan luokse löysivät vain yöllä enkelit kohdanneet paimenet sekä tähteä seuranneet tietäjät. Nämä kaksi joukkoa olivat kovin erilaisia; paimenet köyhiä ja halveksittuja, tietäjät rikkaita ja oppineita. Heitä yhdisti kuitenkin halu lähteä liikkeelle ja löytää Vapahtaja. Tietäjät eivät antaneet periksi, vaikkei kuningasta löytynytkään heidän luulemastaan paikasta palatsista. Paimenet puolestaan eivät jääneet kedolle epäilemään epätavallista öistä ilmestystä, vaan lähtivät oitis matkaan. Niinpä he kaikki löysivät Vapahtajan ja hänessä valkeuden.

Kuoleman varjot heijastuvat vahvasti tämänkin päivän yhteiskuntaan. Iltapäivälehdet herkuttelevat erilaisilla onnettomuuksilla, rikoksilla ja jopa itsemurhilla. Jokaisen niiden taakse kätkeytyy kuitenkin suuria henkilökohtaisia tragedioita ja menetyksiä. Valitettavasti hienotunteisuus ja journalismi eivät näissä tilanteissa useinkaan löydä toisiaan. Suuressa yleisössä nämä uutiset saavat puolestaan aikaan kauhistelua, järkytystäkin ja toisaalta turtumista. Kysyntä ja tarjonta ovat kuitenkin suhteessa toisiinsa. Olisiko aika muidenkin kuin lapsille haitallisista lööpeistä huolestuneiden vanhempien vaatia vähemmän sensaatiohakuista journalismia tai jättää lehdet ostamatta?

Kuolemasta on tehty muutenkin myyntivaltti; vaatteita myydään pääkalloilla ja musiikkia irtonaisia ruumiinjäseniä heiluttelevilla hirviöillä. Kauhu ja tappaminen ovat viihdeteollisuuden suosikkeja ja monia nuoria huvittaa väkivallan näkeminen. Jotakuta saattaa joskus ahdistaa, mutta se on parasta torjua, sillä viihdehän on viihdyttävää.

Tämän kaiken keskellä eräs ekaluokkalainen ilmoitti kerhonohjaajalle haluavansa kuolla. Kun ohjaaja oli huolestuneena kysynyt, kuinka lapsi tällaisia ajattelee, oli tämä hämmästyneenä vastannut monien luokkalaistensa haluavan kuolla! Tällaisiako toiveita yhteiskuntamme lapsissa saa aikaan?

Ekaluokkalaisen vastaus kuulostaa siltä, ettei hänellä ja kavereillaan tosiasiassa ole käsitystä siitä, mistä kuolemassa on kysymys. Tai jos on, on psykiatreilla työläät ajat luvassa. Oli kummin päin tahansa, olisi kuoleman ihannoinnille korkea aika laittaa piste. Sanotaan, että lasten ja nuorten elämää tulisi tukea, mutta samanaikaisesti mennään kuin pässit narussa elämää halveksivien trendien perässä.

Kuoleman varjon maassa tarvitaan jälleen valoa. Onneksi se on olemassa ja löydettävissä! Evankelista Johannes kirjoittaa: ”Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valo”. Kirkkain valon lähde on edelleen Kristus itse. Tuo valo on tarjolla sekä omaan elämäämme että voidaksemme olla valon lähettiläitä ja elämän puolestapuhujia erilaisilla forumeilla. Suunnataan siis seimen luokse paimenten ja tietäjien tavoin. Saakoon Vapahtaja siunata joulusi ja antaa valonsa uuteen vuoteesi!   

Marika Visakorpi

Ole hyvä!

KD-lehti 24.8.2006

Kesälomalla itselläni oli tilaisuus käydä tutustumassa Syvärannan Lottamuseoon. Tuusulanjärven rannalla sijaitsevassa museossa kerrotaan lottien merkittävästä työstä isänmaan hyväksi. Sääntöjensä mukaan Lotta Svärd –yhdistyksen tuli toimia ”kansan puolustustahdon ja siveellisen kunnon kohottamiseksi ja avustaa suojeluskuntajärjestöä uskonnon, kodin ja isänmaan puolustamisessa”.  

Lottien työ mm. kenttä- ja sotilassairaaloissa, sairasjunissa, eläinlääkinnässä, muonitustehtävissä, kanttiineissa, viestinnässä, ilmavalvonnassa ja varushuollossa on laajuudessaan ja uhrautuvuudessaan vaikuttavaa ja kunnioitettavaa. Mutta miten kaikki toiminta saatiin organisoitua ja yli 240.000 lottaa innostettua eri tehtäviin vaarallisissakin paikoissa?

Yksi vastaus löytynee lottien arvomaailmasta. Jopa 8-16 vuotiaita tyttöjä oli mukana pikkulottina auttamassa kotirintamalla vaatteiden huollossa ja muonituksessa. Pikkulottien ”Kultaiset sanat” lyövät laudalta monet hienot nykypäivän strategiat ja tavoitteet. Nämä 10 ohjetta kuuluvat seuraavasti: 1) Rakasta Jumalaa yli kaiken, 2) Rakasta sekä palvele kotiasi ja isänmaatasi, 3) Huomaa luonnon kauneudessa Luojan suuruus, 4) Kunnioita mennyttä ja usko tulevaisuuteen, 5) Ole hyvä, 6) Suorita ilomielin velvollisuutesi, 7) Älä lannistu vaikeuksissa, 8) Ole hyvä toveri ja rehellinen ystävä, 9) Noudata määräyksiä, alistu kuriin ja käyttäydy moitteettomasti, 10) Pikkulotta, elä lähimpiesi apuna, ympäristösi ilona, kasva kansallesi kunniaksi.

Tämän päivän arvorelativismin, moniarvoisuuden ja muiden trendikkäiden tavoitetilojen keskellä pikkulottien ohjeet tuntuvat harvinaisen kirkkailta ja elämää rakentavilta. Kun puolueena puhumme kestävien arvojen puolesta, on todettava että monet niistä on kirjattu oivallisesti jo pikkulottien ohjeisiin. Merkillepantavaa on myös se, että tuohon aikaan uskallettiin reilusti kehottaa rakastamaan Jumalaa ja myöntää tuon suhteen tärkeys ennen kaikkea muuta. Ohjeiden laatijat lienevät sisäistäneet Sananlaskujen 9:10 kehotuksen ”Herran pelko on viisauden alku.”

Kotikaupungissani olemme käsitelleet pitkin vuotta eri yhteyksissä hyvinvointikertomusta. Kertomus paljastaa mm. lisääntyneen masennuksen, suuret aborttiluvut ja sen, ettei 12 prosentilla peruskoululaisista ole yhtään läheistä ystävää. Millä strategioilla näihin ongelmiin puututaan? Raha ei ratkaise ensisijaisesti mitään näistä kipukohdista. Arvot ja asenteet sen sijaan voivat ratkaista paljonkin. Uusien innovaatioiden sijasta voisikin olla viisautta opetella toteuttamaan vaikkapa yksinkertaisen radikaalia kehotusta olla hyvä. Seuraukset voisivat olla yllättäviä!

Marika Visakorpi

Löytyykö lähimmäistä?

KD-lehti, 5.1.2006 

Äiti Teresalta kysyttiin kerran, mikä on hänen mielestään ihmisten suurin ongelma. Vastaus ei yllättäen ollut köyhyys, nälkä eikä eriarvoisuus. Hänen mukaansa ihmisten suurin ongelma on yksinäisyys. Miljoonakaupungin kaduilla kurjuudessa elävät ihmiset olivat paitsi vailla ruokaa ja suojaa, myös vailla lähimmäistä. Äiti Teresa joukkoineen tuli osoittamaan heille todellista rakkautta. 

Marraskuussa lehtiuutinen kertoi noin 180 vanhuksen Suomessa päätyneen viime vuonna lopettamaan elämänsä oman käden kautta. Voisiko traagisempaa päätöstä olla pitkän elämän, kovat sotavuodetkin läpikäyneelle ihmiselle? He olivat kokeneet elämänsä yksinäiseksi, turhaksi,  hylätyksi, ehkä kivulloiseksi. Oliko heillä lähimmäisiä? Tai sillä nuorella, jonka vaatteet löytyivät tänä syksynä junaradan varresta kauniisti viikattuina? Huolellisuuskaan ei täytä tarkoituksettomuutta tai poista ahdistusta.           

Lähimmäisyys on kohtaamista, käden ojentamista, vierellä kulkemista, hymyä. Asioita, joihin jokaisella on varaa. Kuntien taloustilanne ja ikärakenteen muutokset tulevat asettamaan suuria haasteita palveluiden ylläpitämiselle jatkossa. Parhaassakin tapauksessa näyttää väistämättömältä, etteivät julkisen sektorin resurssit enää riitä kaikkeen tarvittavaan avustamiseen. Samalla kun kristillisdemokraatteina teemme työtä julkisten varojen kohdentamiseksi sinne, missä apu ja tarve on suurin, nousee myös vastuu itsestä ja lähimmäisestä arvoon arvaamattomaan. Maitopurkin tuonti kaupasta naapurin mummolle tai papalle ei välttämättä vaadi kaupungin kotipalvelua. Palkaksi riittää kiitollinen mieli.   

On hienoa, että meillä on sekä kuntien että järjestöjen kautta tukiperheitä, maahanmuuttajien  tukihenkilöitä, mieskavereita pojille yms. Mutta kaiken ei tarvitse olla organisoitua. Entäpä jos kutsuisin tapaamani pakolaisperheen kahville tai pyytäisin mukaan marjametsään? Kuinka ollakaan saatan saada vastakutsun kolmen tunnin päivälliselle itämaiseen tapaan. Kummankin maailma aukeaa aivan uusiin ulottuvuuksiin.        

Erään katutapahtuman yhteydessä Berliinissä yksi esiintyjäryhmän jäsenistä meni pitämään sateenvarjoa kuulijana olleen miehen ylle. Jälkeenpäin mies kertoi tuon pienen eleen olleen suurin rakkaudenosoitus, mitä hän oli elämässään kokenut! Pienetkin asiat voivat olla arvaamattoman merkityksellisiä. Lähimmäisyys ei ole kulu vaan rikkaus.

Marika Visakorpi