Perjantaina 12.12. eduskunta päätti hyväksyä kansalaisaloitteen avioliittolain muuttamiseksi. Eduskunnan niukka enemmistö siis katsoi, ettei avioliitossa ole mitään niin erityistä, että sen säilyttäminen miehen ja naisen välisenä vuosisataiseen tapaan olisi perusteltua. Aikuisen oikeus mennä naimisiin samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa nähtiin tärkeämmäksi kuin lapsen oikeus isään ja äitiin. Juridisestihan avioliiton ja rekisteröidyn parisuhteen ainoat erot ovat olleet ulkoisen adoption mahdollisuudessa ja siinä, kuinka helposti saa saman nimen. Viime mainittu olisi voitu helposti korjata lakiin rekisteröidystä parisuhteesta.

Mikäli tuleva hallitus vie asiaa eteenpäin tänään päätetyin tavoin, muuttuu nimensaanti helpommaksi, mutta adoptiot tuskin tulevat kovin lukuisasti toteutumaan mikäli Ruotsin kokemukset toistuvat täälläkin. Niissä maissa, joista Suomeen adoptiolapsia tulee, ei nimittäin välttämättä jaeta tätä uudistettua avioliittokäsitystä. Enemmänkin kyse on siis avioliitosta oikeutena. 

Avioliittoon pääseminen muuttui vähitellen argumentoinnissa valtavaksi tasa-arvo ja jopa ihmisoikeuskysymykseksi, vaikka Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on nimenomaisesti todennut, ettei Euroopan ihmisoikeussopimus edellytä avioliiton muuttamista sukupuolineutraaliksi. Avioliittoon pääsyn oikeutta on verrattu orjuuden lopettamiseen ja naisten äänioikeuden saavuttamiseen. Samalla on unohdettu sujuvasti se, ettei miehen ja naisen välistä avioliittoa pidetty vielä 10 vuotta sitten kovinkaan monen mielestä minkäänlaisena kummajaisena saati syrjivänä.

Ahkeraan on myös vedottu siihen, että aikuisten ihmisten on saatava rakastaa toisiaan. Tämä on varsin erikoinen argumentti kun tiedossa on, ettei mikään laki estä ketään rakastamasta ketä haluaa, jollei rikoslain tiettyjä rajoituksia oteta lukuun. Päinvastoin meillä lainsäädäntö tarjoaa jo nyt mahdollisuuden myös rekisteröityyn parisuhteeseen.

Olen useassa yhteydessä todennut, että lain puolesta käytetyt argumentit johtavat loogisesti siihen, että myös muita avioliiton esteitä tulisi avata. Jos avioliittoon pääseminen olisi ihmisoikeus, miksi se tulisi rajata vain kahden henkilön väliseksi? Useampi kansanedustaja, jolta olen asiaa tiedustellut, ei ole osannut perustella miksi raja vedetään juuri tähän kohtaan. 

Niin ikään on ollut mielenkiintoista esittää lakia kannattaneille kysymys: oletko aina kannattanut avioliiton avaamista samaa sukupuolta oleville? Ja jollet ole, mikä on saanut mielesi muuttumaan? Tähän ei ole juuri vastauksia löytynyt.

Kansalaisaloitteen hyväksyminen on mielestäni seurausta aktiivisesta mielipiteenmuokkauksesta, mikä on johtanut varsin lyhyessä ajassa mielipiteiden muutoksiin. Lain kannattaminen on esitetty tasa-arvon, rakkauden ja ihmisoikeuksien puolustamisena, kun taas vastustajat on leimattu homofobisiksi tasa-arvon ja ihmisoikeuksien polkijoiksi. Kuka nyt sellaiseen joukkoon haluaisi kuulua?

Prosessissa on ollut kyse hyvin paljon käsitteiden uudelleenmäärittelystä ja jopa väärien ihmisoikeusargumenttien käytöstä. Ylilyöntejä argumentoinnissa ja suhtautumisessa on toki tapahtunut puolin ja toisin. Kuitenkin erityisesti perinteisen avioliittokäsityksen kannattajien leimaaminen kategorisesti on huolestuttavaa ja uhka sellaisten perusoikeuksien kuin sanan- ja uskonnonvapauden toteutumiselle. Valitettavasti prosessista on myös tullut se vaikutelma, että se joukko joka pitää eniten ääntä, saa kansanedustajien enemmistön taakseen. Tämä on toki yksi puoli demokratiaa, mutta vähintäänkin yhtä olennaista olisi, että argumentit päätösten taustalla olisivat kestäviä ja loogisia. Nähdäkseni nyt ei näin ole. Yhtä lailla, jos arvot perustuvat gallupeihin, ollaan kaltevalla pinnalla.  

Yksi erikoinen piirre tässä prosessissa on myös ollut se, että kansalaisaloite on saanut suurta kannatusta sellaisissa kansanjoukoissa, jotka eivät aiemmin juuri ole pitäneet avioliittoa kummoisessa arvossa.

Jokainen ihminen on arvokas täysin siitä riippumatta, onko avioliitossa vai ei. Kuitenkin yhden miehen ja yhden naisen välinen avioliitto on - ei vain juridinen sopimus - vaan erityinen yhteiskunnan yksikkö paitsi kristillisestä, myös monen muun maailmankatsomuksen ja biologisesta näkökulmasta jälkeläisten saamisen mahdollisuuden kautta. Tämän käsitteen muuttaminen aiheuttaa valitettavasti syvää jakoa kansassa. Huomattavasti parempi tapa olisi ollut tarkastella rekisteröityä parisuhdetta ja miettiä, liittyykö siihen jotain korjausta kaipaavia ongelmakohtia. On selvää, ettei ketää saa kiusata tai nimitellä sen paremmin seksuaalisen suuntautumisen kuin maailmankatsomuksen vuoksi. Silti kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä.

Koko kansalaisaloiteprosessi on osoittautunut kovin keskeneräiseksi ja haasteelliseksi. Lainsäädäntö on paljon monimutkaisempi prosessi erinäisine selvityksineen kuin joidenkin pykäläehdotusten laatiminen. Voidaan myös kysyä, kuinka hyväksyttävää on, että edellinen eduskunta pyrkii sitomaan tulevan eduskunnan käsiä antamalla sille toimintaohjeita? Tämä voidaan kyseenalaistaa. Nähtäväksi jää, keitä kansa haluaa päättämään ja mitä tuleva hallitus asian suhteen tekee.